23 vuotta sitten ajattelin, että kun tässä pukkaa uutta elämää kehyksiin niin samapa tuo kirjoittaa menneisyyttä tieltä pois. Kirjoitin esseen Extaasista. Ja kun 4 vuotta sitten sairastuin syöpään ajattelin, että kun tässä on katsottava itseään haudan läpi, niin samapa tuo käsitellä menneisyys näkökykyä sumentamasta. Haastattelin ihmisiä Extaasista, kaivelin arkistoja ja aloitin tämän blogin.
Jälkimmäisen prosessin aikana se muisto Extaasista, jonka olin itselleni tarjoillut vuonna 2000, muuttui. Ennen kuin kerron, miten ja miksi extaasilaisten kanssa menneisyyden muistelu muutti omaakin suhdettani Extaasin merkitykseen, annetaan tila tälle vuoden 2000 tuotokselle.
Teksti oli alunperin tarkoitus julkaista teoksessa, jonka työnimi oli Sydänystäviä, rikollisia, meikäläisiä. Tai jotain sinne päin. No, teos on ehkä jossain vaiheessa tulossa julki. Hitaat prosessit ovat hitaita. Olen vetänyt äksää nimien päälle, koska jotkut ovat ilmaisseet, etteivät halua nimeään mainittavan Extaasin yhteydessä. Kiinnostavaa on, että toiset taas nimenomaan haluavat, että heidän osuutensa muistetaan. Julkaisen tässä blogissa tekstin siinä muodossa, jossa aikoinaan hyväksyin sen julkaistavaksi. Sitä ei ole julkaistu koskaan, missään, mutta sitä ovat käyttäneet omien tekstiensä lähdeaineistona kirjailijat Elina Hirvonen (Tulva-lehden artikkelia varten) ja kirjailija Tiina Tuppurainen. Julkaisen siis tässä nyt, kaikkine puutteineen. Virheet, epäeettisyydet ja muut rikokset otan omalle kontolleni. (Ja tämähän on siis helvetin pitkä teksti! Enkä jaksanut laittaa sinne nyt kuvia, ehkä myöhemmin, kenties vuonna 2043?)
Extaasi-essee, alkuperäisen tekstin päiväys 17.5.2000
Extaasi-ryhmän vaiheista 1985-1990
Taiteilija Rosa Liksom halusi aikoinaan pysytellä julkisuudessa kasvottomana. Kuvataidenäyttelynsä avajaisiin Galleria Pelinillä hän pyysi Extaasin apua identiteettinsä salaamiseen. Sekä extaasilaiset että Liksom itse pukeutuivat yhtenäisiin armeijan uniformuihin ja aurinkolaiseihin. Toimittajat halusivat haastatella taiteilijaa, mutta kaikki uniformuasuiset väittivät olevansa Rosa Liksom. Lopulta kunkin toimittajan oli valittava suhteensa Liksom-armeijaan; haastatellako sitä, joka tuntuu eniten aidolta Liksomilta, vai ollako haastattelematta ketään.
Käsittelen tässä ilmiötä, ”Extaasi-armeijaa”. Tarkastelen extaasilaisia ryhmänä pikemmin kuin yksilöinä, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Extaasi oli minulle elämänvaihe: olin Extaasin reunoilla ja keskellä ajallisesti suht pitkän rupeaman elämästäni, alkaen vuodesta 1985 vuoteen 1990. Kirjoittaessani tätä kuvausta helsinkiläisen Extaasi-ryhmän toiminnasta tuskastuin siitä, etten ole järjestelmällisesti dokumentoinut menneisyyttäni. Kuvauksen ratkaisevana lähteenä on valokuva-albumini. Valokuvissa esiintyy naisia, joiden etunimetkin olen unohtanut, lehtileikkeiden päivämäärät puuttuvat. Flyerit ja mainokset eivät välttämättä kerro, minkä tyyppisistä avajaisista tai kutsuista oli kysymys. Albumi-lähteeni suurin puute on, että vuosien saatossa olen kelpuuttanut sinne vain muistoja, joissa itse olen mukana, joko tekijänä tai kokijana. En ole ollut osallisena kaikessa, mitä ryhmän liepeillä tapahtui, tai mitä ryhmä toteutti. Albumin lisäksi olen käyttänyt lähdeaineistona joitain äänitteitä erilaisista tilanteista, Extaasin julkaisuja sekä Extaasin aikaisia tuttaviani, jotka ovat verestäneet muistojani ja kertoneet tilanteista, joissa itse en ole ollut osallisena.
Tarkastelen Extaasi-ryhmän vaiheita yhtäältä sen kautta, mihin julkisiin tilanteisiin osallistuimme (kahvilatoiminta, bileet, näyttelyt, oma julkaisutoiminta sekä esimerkiksi radio- ja tv-esiintymiset). Toisaalta kuvaan myös anonyymisti toteutettuja underground-tempauksia. Extaasin toiminnan motiivit olivat nimittäin monitasoisia: samalla kun toimittiin itseä varten, haluttiin kuitenkin lähettää myös seksuaali-, taide- tai yhteiskuntapoliittisia viestejä, kuten silloin, kun haluttiin tuoda intiimi kokemus omaehtoisesti julkiseen tilaan. Esimerkiksi S/M -performanssista tiedotettiin sanomalehtien välityksellä, mutta yleisöksi halutiin vain naisia. Kuitenkin suurin ja mielestäni tärkein osa Extaasin toiminnasta kumpusi yksityisistä kokemuksista: lukemattomista keskusteluista, ystävystymisistä, rakkaussuhteista ja eroista, hiljaisista illoista kahvilassa, siivoustalkoista bileitten jälkeen, soittelusta treenikämpillä ja humaltumisista. Kaikki tämä oli Extaasin toiminnan ydintä, johon en tarkastelussani kajoa.
KODIT JA KAHVILAT
Menin Naiskahvila Extaasin toimintaan mukaan pikkuhiljaa. Ensi alkuun tarkkailin tapahtumia sivusta, mutta mitä tutummiksi ihmiset kävivät, sitä aktiivisemmin osallistuin toimintaan. Extaasin alkutaipaleesta muistan kahvila Suuren Illuusionin vuonna 1985. Kalliossa Viidennellä Linjalla sijaitsevan kahvilan toimintaan liittyivät läheisesti muutkin 80-luvulla vaikuttaneet vihertävät vaihtoehtoliikkeet. Siellä pidettiin Extaasin ensimmäinen kaikille kiinnostuneille avoin tapaaminen. Toimintaideaksi määriteltiin anarkofeminismi. Ideana oli, että pyrittäisiin kokoamaan yhteen ryhmä naisia (tyttöjä), joita yhdistäisi kiinnostus tietynlaiseen anarkismiin. Itse anarkismin käsitettä ei kukaan varsinaisesti määritellyt. Se ei ollut poliittinen ohjelmanjulistus, vaan pikemminkin visio. Vuosien saatossa kävi ilmeiseksi, että tuo visio oli varsin yksilöllinen, eikä tarkoituskaan ollut, että siitä muokattaisiin yhteinen, ehdoton ja muuttumaton. Päinvastoin.
Kahvila Suuresta Illuusionista ei muodostunut vakituista kohtaamispaikkaa, eikä se ollut tarkoituskaan. Jo vuoden 1985 lopussa Extaasin naiset siirtyivät harjoittamaan ”kahvila- ja virkistystoimintaa” Kasarmintorille valokuvakahvila Kestinlehtoon. Tila vuokrattiin Extaasin käyttöön viikonlopuiksi. Keväällä 1986 HYY:n Kirjakahvila Uudella Ylioppilastalolla luovutti kahvilatoimintansa ylläpidon naiskahvila Extaasille. Aukioloaika oli kymmenestä aamulla neljään iltapäivällä. Muutaman kuukauden toimintaa oli rinnakkain sekä Kestinlehdon että Kirjakahvilan tiloissa. Kun suhteet Yliopiston kulttuurikeskukseen lämpenivät, Kirjakahvilasta tuli Extaasin pääasiallinen tyyssija 80-luvun loppuun asti.
Kirjakahvilan ”Naiscafe Extasy” oli tärkeä kohtaamispaikka ja erilaisten tapahtumien näyttämö, mutta vähintään yhtä tärkeitä olivat asunnot. Meritullinkatu 13, Albertinkatu, Lapinlahdenkatu, Lohikäärme-yhteisö, Kalevankadun kellari, extaasilaisten asunnot Kauniaisissa, Hietalahdenkadulla, Hakaniemessä… Huoneistot eivät olleet vain niissä asuvien naisten koteja, vaan myös extaasilaisten taukotiloja, kokoontumispaikkoja. Extaasin toimintaa ja eri aikakausia olisikin mahdollista jäsentää sen mukaan, kenen asunnossa ja missä maassa milloinkin aikaa vietettiin ja missä toimintaa kulloinkin oli. Extaasin ”haarakonttoreita” oli nimittäin ympäri maailmaa: Amsterdamissa, Lontoossa, Berliinissä, San Franciscossa, New Yorkissa. Joissakin eurooppalaisissa Extaasi-keskuksissa, etenkin Amsterdamissa ja Lontoossa, toiminta oli yhtä aktiivista ja monimuotoista kuin Suomessakin; klubeja pidettiin, taloja vallattiin, performansseja järjestettiin, tehtiin taidetta ja seikkailtiin seksi-bisneksessä.
EXTAASILAINEN IDENTITEETTI
Extaasissa aktiivisesti vaikuttaneet naiset olivat iältään 14-35 -vuotiaita, suurimmaksi osaksi parikymppisiä. Suurin osa aktiivisista extaasilaisista ei suoraan osallistunut 80-luvun nousukauden taloudelliseen huumaan (itseäni ja paria muuta lukuunottamatta) vaan he elivät elämäänsä vallitsevaan ajan henkeen ja yhteiskuntaan nähden marginaalissa. Vaikutteita ammennettiin lähinnä talonvaltaajilta, anarkistisesta naisliikkeestä, vihreästä liikkeestä, new age -uskonnoista, SM/anarkistilesboilta, homoilta ja transsukupuolisilta* sekä ”radikaalista” kulttuurikentästä. Eli kaikilta mielenkiintoa herättäviltä ryhmiltä, joita extaasilaisten piirissä oli edustettuina.
Extaasilaisille oli yhteistä konsensuskulttuuria kohtaan tunnettu epäluulo. Puoluepoliittiseen vaikuttamiseen ei uskottu eikä sitä edes pohdittu, vaan kannatettiin suoraa ruohonjuuritason toimintaa. Vahvoja johtajia ei kaivattu, mutta erikoisia persoonallisuuksia kyllä arvostettiin. Kaikessa toiminnassa haluttiin etsiä uusia lähestymistapoja. Kirjakahvilassa myytävä aamiainen saattoi olla elintarvikevärillä rastaraidoitettu riisipuuro, Himosta Rottiin -lehden pääkirjoituksen kirjoitti Hantta Krause – joka ei koskaan ollut mukana Extaasin toiminnassa, eikä uskonut sen anarkistisiin toimintametodeihin (kuvaavaa on, että H. Krause kyseli minulta joskus 90-luvun puolivälissä, että mitä extaasilaiset nykyään tekevät, ovatko he kaikki rikollisia?). Julmia Naisia -kirjan julkistamiseen liittyvä lehdistötilaisuus pidettiin eduskuntatalon lehdistöhuoneessa ja varsinainen julkistamistilaisuus Lepakkoluolassa jne. Kun Märta Tikkanen kirjoitti, että miestä ei voi raiskata, pari extaasilaista testasi väitteen totuusarvon käytännössä.
Koska toiminnassa oli mukana lesboja, ulottui kyseenalaistaminen myös lesbokulttuuriin: kaapista ulos tuleminen vaihtui ulkona pysymiseen, integroitumishalujen sijaan tahdottiinkin pysyä erossa keskiluokkaisesta ”heterohomoudesta”. Lesbous oli poliittinen viesti – anarkistilesboksi julistautumisen kautta haluttiin tehdä pesäero heterofasismiin. Lesbous oli näkyvä ja vaikuttava osa extaasilaisuutta, vaikka seksuaalinen suuntautuminen sinänsä ei mielestäni ollut extaasilaista identiteettiä määrittävä tekijä. Väittäisin, että yhteisen seksuaalisen identiteetin sijaan extaasilaisia yhdisti pikemminkin halua harrastaa estotonta tutkimusmatkailua seksuaalisuuden maailmassa. Itse koin, etten Extaasin piirissä tullut luokitelluksi biseksuaaliksi. Minulla oli suhteita milloin kehenkin, enkä kokenut näiden suhteiden johdosta kenenkään taholta erityistä paheksuntaa tai hyväksyntää (vaikka jossain vaiheessa niin monet extaasilaiset olivat olleet seksiuhteissa toisiinsa, että tunnelma oli kuin isossa sukurutsaisessa perheessä – yhtä riitaisa, iloinen ja intiimi). Noihin aikoihin ainoa jonka muistan udelleen minulta seksuaalista suuntautumistani oli televisiotoimittaja Mirja Pyykkö, joka teki ajankohtaisohjelmaansa insertin Extaasin toiminnasta.
Yhdenmukainen seksuaalinen identiteetti ei siis mielestäni ollut Extaasin sisällä mikään pyrkimys tai teema, jota sensijaan extaasilaisittain määritellyn anarkistisen maailmankuvan hyväksyminen ehkä oli. Jos mikä, niin oma yhtäkkinen mainos- ja markkinointimaailmaan sukeltamiseni aiheutti vieraantumista. Toisaalta seikkailuni työelämässä olivat niin vaihtelevat – latojasta mainosmaakariksi, mainosmaakarista strippariksi, stripparista lentäjäksi – etten koe extaasilaisten olleen kovin ahdasmielisiä palkkatyöni suhteen. Ammattieni vaihtuvuus saattoi olla syy suvaitsevaisuuteen. Extaasilaisten joukossa oli joitakin ns. normaaleissa ammateissa toimivia. Esimerkiksi eräs pitkän linjan extaasilainen oli Suomen Pankissa tutkijana kahdeksankymmentäluvulla, kunnes siirtyi kuvataiteilijaksi. Suurin osa extaasilaisista oli kuitenkin työttömiä, ilman minkään alan ammattitaitoa. Rahapulassa haettiin töihin esimerkiksi satamaan, postiin tai rakennussiivoojaksi. Muutamalla oli opiskelupaikka, vaikka tuntui, että lähinnä taide-opiskelijat opiskelivat juuri sitä mitä tahtoivatkin.
Extaasilaisille ulkoinen imago oli tärkeä. Olipa pukeutuminen punk tai avantgarde, se oli myös viesti. S/M-vaiheen ollessa vahvimmillaan suosittuja teemoja imagon luomisessa olivat butch ja femme -tyypit, kuten myös luovat muunnelmat armeijalookista, futuristisista genderblender -teemoista jne. Muotia seurattiin kiinnostuneena, mutta valikoiden. Vaikutteita otettiin, mutta ne myös omittiin ja muokattiin tunnistamattomiksi.
Niin kuin oma minuus oli muuttuvainen, oli myös extaasilainen ”identiteetti”. Extaasissa ryhmän identiteetti oli jatkuvasti haussa.
PERIAATTEISTA JA ORGANISAATIOSTA
Ensimmäinen ”performanssi”, jossa olin mukana extaasilaisena, oli muotishow, joka järjestettiin Pitkänsillan kupeessa olleessa Rocktails-ravintolassa yhdessä avantgardististen tekstiilisuunnittelijoiden kanssa. Tässä tilaisuudessa sai alkunsa myös Extaasi-bändi, joka säilyi elinvoimaisena useita vuosia. Muotishown käsiohjelman sisälehdille on painettu lyhyt pamfletistinen teksti Extaasin periaatteista:
”Totaalisen hurmoksen vähäkatkismus papittarille:
; Kaikenkattavia selityksiä ei kukaan voi antaa
; Valheen aave liikkuu suurissa Aatteissa ja Oikeissa Vastauksissa
; Toteuttakoon jokainen mieltään miten tahtoo, mutta toteuttakoon, älköön luopuko, vaan kilvoitelkoon, niin tahtoessaan
; Olkaamme Naisia, hyeenanlaisia, jotka synnyttävät, siittävät ja imettävät ja … – mitä tahtovat, siellä missä sattuva olemaan
; Papittarenkaapumme alta pilkahtaa liekki, sillä orgasmi on tuli ja Naiskahvila palaa Extaasissa”
Himosta Rottiin -lehden ensimmäisessä numerossa, joka julkaistiin vuoden 1986 alussa, sanotaan, että ”perimmäinen tarkoitus koko kohkaamiselle on kristallisoitunut halu hämmentää. Vielä siinä määrin, että aktivistitkin ovat hämmentyneitä ja täynnä kysymyksiä tulevaisuudesta ynnä menneisyydestä. Periaate on sikäli laajasti käsitettävissä, että sen alle saa mahtumaan kaiken näköistä säheltämistä; korvalappustereodiskoa, hengellisiä ilkamointeja ja ilakointeja, hämäräsiäsltöisiä lehtiä ja outoja tapahtumia”.
Kahdeksankymmenluvun lopusta vuosikymmenten vaihteeseen feministisessä liikkeessä ja lesbokulttuurissa elettiin ns. sex wars -aikaa. Extaasilaiset osallistuivat matkoillaan sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa liikehdintään, jossa lesbot ja feministit määrittelivät suhdettaan sadomasokismiin ja seksibisnekseen yleensä. Extaasilaiset ottivat vaikutteita ja suodattivat ne omannäköisikseen. Periaatteessa vastustettiin pornoteollisuuden naisia alistavia rakenteita, mutta periaatteita muokattiin lisäkysymyksin, esimerkiksi: miksi alistuminen/alistaminen on kiihottava seksin muoto? Voiko nainen nauttia pornon tuottamisesta tai sen kuluttamisesta? Extaasilaisten viehtymys sadomasokismiin ja seksuaalisuudella ”pelaamiseen” selittyy osittain tätä kautta: S/M ja porno -rooleissa oli mahdollista rikkoa rajoja, niin seksuaalisena olentona kuin yhteiskunnan jäsenenä. Yhteiskunnallisesti sadomasokismiin reagoitiin voimakkaasti, mikä lisäsi extaasilaisten S/M -kiinnostusta. Julkisuusarvo politisoi S/M-seksin, teki siitä käyttökeloisen imagon Extaasille. Kuten sanottua, Extaasin yksi periaate oli hämmentää, ja S/M-porno hämmensi.
Intellektuaalisuus akateemisessa muodossa oli vierasta suurimmalle osalle extaasilaia, vaikka muutamia akateemisesti suuntautuneita ihmisiä toimintaan osallistuikin.
Extaasin anarkistiseen toimintametodiin ei kuulunut järjestäytyminen. Jäseniä ei listattu, eikä jäsenmaksuja kerätty. Yksi tämän suuntainen yritys tosin oli; se eteni jäsenkorttien suunnittelun asteelle ja kaatui sitten siihen. Tämän järjestäytymisyrityksen syy oli kuitenkin halu suunnitella hienot jäsenkortit, ei varsinainen järjestäytyminen.
Toiminnan organisatorinen lähtökohta oli tehdä jotakin. Sitten vasta tutkittiin, oliko onnistuneen toiminnan läpiviemiseksi välttämätöntä hakeutua jonkin yhdistyksen sateenvarjon alle. Jollei sopivaa, vapaaehtoista yhdistystä (tai yritystä) ollut saatavilla, se perustettiin. Kahvilatoiminnan vakiintuessa HYY:n Kirjakahvilan tiloihin perustettiin rekisteröity yhdistys, jonka nimi oli Naiskahvilan naiset ry. Jo ennen Kirjakahvilan aikaa Extaasi oli orkestroinut toimintansa suojaksi Iso Äiti ry:n. Muutama extaasilainen oli töissä myös kulttuurikeskuksen Centre d’Action -osakeyhtiössä.
JULKAISUTOIMINTA, JULKISUUS JA IDOLIT
Extaasi-ryhmän julkinen elämä alkoi Ilta-Sanomissa kirjoittaneen Erkki Pirtolan palstalta. Meritullinkatu 13, extaasilaisten ensimmäinen yhteisö, oli Suomen Kristillisen Yhdistyksen omistama. Häätö tuli maksamattomista vuokrista. Sitä, että vuokrat olivat jääneet maksamatta, eivät huoneiston päävuokralaiset tienneet. Henkilö, jonka piti toimittaa vuokrarahat SKY:lle olikin pitänyt rahat itse. SKY:n häätöpäätöstä ei selityksillä pyörretty. Todennäköisesti häädön osasyitä olivat vuokrarästien lisäksi Meritullinkadulla pidetty julkinen S/M-performanssi ja extaasilaisten ulkonäkö. Extaasilaiset kokivat, että SKY oli kohdellut heitä epäoikeudenmukaisesti, ja reagoivat sen mukaan. Suuren asuinhuoneiston seinille maalattiin isokokoisia freskoja, ja Ilta-Sanomien Näyttelyjä -palstalla julkaistiin asunto-gallerian aukioloajat. Samaan aikaan Kirjakahvilassa avattiin taidenäyttely, jonka yksi huone oli täytetty revityllä voimapaperilla. Erkki Pirtola ylisti kirjoituksessaan 11.3.1986 extaasilaisia: ”[…] He tekivät kevään rankimman tilataidejutun maalaamalla Meritullinkadulla kokonaisen huoneiston […] Meritullinkadun hässeli on äimistyttävä suoritus, oiva protesti vuokralaispolitiikalle […]. [Uuden Ylioppilastalon Kirjakahvilassa] Erkko-installaatio: paperia ilman painomustetta, siinä on hyvä painia! […] Kevään komeetalla XXXXXXXXXXXXXXXXX on tietenkin kyntensä pelissä”. XXXXXXXXXX oli suurimmaksi osaksi maalannut freskot Meritullinkadulla. Tempauksesta tiedotettiin STT:n välityksellä kaikkiin lehtiin.
Kahdeksankymmenluvulla erilaisten pienlehtien omakustannus kukoisti. Extaasin omakustanteita olivat esimerkiksi Himosta rottiin -lehdet ja Myymälävarkaan opas, Suskin runokirja sekä XXXXXX sarjakuva-albumi Teräspiikit. Himosta rottiin -lehtiä ilmestyi kaksi, numero 1 ja numero 4. Journalistinen periaate noudatti Extaasin yleistä linjaa: kaikki mitä lehteen tarjottiin julkaistavaksi, julkaistiin. Joidenkin juttujen sisältöön kajottiin, muttei editointimielessä, vaan koska latoja oli kovin väsynyt. Lehdet ladottiin ja peistattiin extaasilaisten yhteisvoimin Suomi-latomon tiloissa Laivanvarustajankadulla yötöinä ja ilmaiseksi. Tämän mahdollisti se, että yksi extaasilainen – minä, tämän tekstin kirjoittaja – oli tuolloin töissä Suomi-latomossa. Lehdissä käsiteltiin ideologisia kysymyksiä, esimerkiksi numerossa 1 on otteita Olavi Färdingin ja Juha Olavisen Anarkia-kirjasta, sadomasokismi-teemoja ja henkilökuvia, mutta myös keinosiementämisen ongelmia miesten näkökulmasta sekä piparin ja ihmisen välisestä rakkaudesta maailmassa, jossa mikroaaltouunien keräileminen on pop. Lehdessä julkaistiin myös käännösjuttuja, esimerkiksi ohjeita ryhmäseksiorgioiden järjestämiseksi sekä juttu Greenham Commonin naisten vierailusta Gaddafin Libyaan. Yleisesti ottaen lehtien sisällöstä voi sanoa, että se mikä extaasilaisia kiinnosti, näkyy, mutta että kaikki mikä kiinnosti ei päätynyt julkaisuihin asti.
Saman sisältöa koskevan yleistyksen voi ulottaa Extaasin ”pääteokseen”, Odessa-kustantamon julkaisemaan Julmia naisia -opukseen. Kirjan nimi on kaksiosainen, alaotsakkeena ”Sadomasokistinaiset kertovat” ja yläotsakkeena kannessa on ”Extaasi-ryhmä”, tekijänä. Alun perin kirjan toimittajat halusivat saada aikaan jonkinlaisen historiikin, johon olisi dokumentoitu extaasilaisille merkittäviä tapahtumia, mutta lopulta sisältö ja kuvitus painottui käsittelemään kirjoittajien ja taittaja XXXXXXXXXXX suhdetta sadomasokismiin. Sadomasokistista käytäntöä dokumentoidaan hieman, mutta suurin osa kirjan sisällöstä on sadomasokismin inspiroimaa: fantasioita, fiktiota, rinoja, valokuvia ja sarjakuvaa. Tämä lähestymistapa olikin extaasilaisille tuttua: sadomasokistisista fantasioista hurmioiduttiin, niistä ammennettiin aineksia oman elämän järjestämiseen ja etenkin pukeutumiseen. Yksi syy tälle painotukselle on, että S/M kiinnostus oli tuohon aikaan vielä marginaalista ja uutuudessaan kiinnostavaa. Ennen kirjan julkaisua Extaasi oli esiintynyt julkisuudessa jonkin verran, eikä kaikkeen esilläoloon oltu tyytyväisiä. Julkaisemalla kirja haluttiin tulkita läheiseksi koettua aihepiiriä omilla ehdoilla. Kirjasta muotoutui kulttikirja, ensimmäinen ”suomalaista” sadomasokismia käsittelevä eepos. Jotkut naislukijat syyttivät kirjaa naisvihasta, toiset ylistivät kirjoitusten kohonnutta tasoa verrattuna Himosta rottiin -lehdessä julkaistuihin juttuihin. Julmia naisia -teos ei kuitenkaan jäänyt vain lesbojen ja homojen kirjaksi, vaan sen suosio yllätti: kirja on myyty loppuun.
Tuolloinkaan, kahdeksankymmenluvun loppupuolella, Extaasi ei ollut pelkkää sadomasokismia. Julmissa naisissa sivutaan myös muita aiheita, mutta ne jäävät S/M-teeman alle. Jossakin määrin S/M jakoi Extaasin. Toiset kokivat sen yhä tärkeämmäksi osaksi omaa elämäänsä, kun taas toisille sadomasokismista ammentava visuaalisuus oli tärkein sadomasokismin harjoittamisen muoto. S/M-kiinnostuksen kohdistuminen visuaalisen imagon rakentamiseen ei kuitenkaan ollut vähäteltävää: jotkut aiemmin itsensä hennoiksi kokeneet naiset saivat lisää voimaa ja massaa nahkaan, rautaan ja maihinnousukenkiin pukeutuneina.
Extaasi miellettiin erityisesti sadomasokistinaisten ryhmäksi kahdeksankymmenluvun loppupuolella, huolimatta siitä, että Julmissa naisissa haastatellaan masokistimiestä ja että kirjassa julkaistu S/M-sarjakuva on miehen tekemä – eivätkä toimittajat ja ohjelmantekijät muita ulottuvuuksia halunneet nähdäkään. Esimerkiksi TV-ohjelmissa Cosi fan tutti ja Teppo Turkin Dokumentti 88:ssa keskityttiin trendin mukaisesti S/M-kuvioihin. Cosi fan tutti -ohjelmassa aiheena oli sadomasokismi, ei Extaasi, ja Extaasin S/M-performanssi haastattelunpätkineen toimi yleisemmällä tasolla liikkuneen ohjelman kuvituksena. Teppo Turkki ja extaasilaiset riitaantuivat, koska extaasilaiset kokivat tulleensa ohjelmaa tehtäessä törkeästi hyväksikäytetyiksi. Huolimatta extaasilaisten protestoinnista Yle esitti ohjelman. Siispä Teppo Turkki kidnapattiin.
Extaasilaisten ekskursiot seksiteollisuuden uumeniin saivat myös jonkin verran julkisuutta, muun muassa Radio Cityn Enkeleitä ja pikkupiruja -ohjelmassa ruodittiin extaasilaista suhdetta pornoon ja seksiin. Ohjelman yksi episodi koostui puhelinseksisessiosta, joka oli tuon ajan lakien mukaan laittomuus. Eräs kuuntelija kanteli muistaakseni JSN:lle, mutta tapaus ei johtanut oikeustoimiin. Samaisessa ohjelmassa pistäytyi Ilona Stallerin aka Cicciolinan manageri Ricardo Schicci. Extaasin piirissä oli epävirallinen Cicciolina-fan klubi, ja managerin kautta onnistui sopia myös tapaaminen itse Cicciolinan kanssa. Extaasilaiset ompelivat ”idolilleen” tummansinisellä sametilla päällystetyt lämpörintaliivit, jotka sitten juhlallisesti luovutettiin ihailun kohteelle salamavalojen räiskeessä. Luovutuksen yhteydessä pidetyssä juhlapuheessa extaasilaiset tähdensivät, ettei Cicciolinaa tällä eleellä kannusteta peittämään kauniita rintojaan, vaan että haluttiin säästää hänen valloittavat nänninsä paleltumisvammoilta. Tämän ansiosta järjestyi pikainen audienssi Cicciolinan sviittiin Helsingissä ja myöhemmin tapaaminen Roomassa. Alkuperäinen tarkoitus oli, että extaasilaisille järjestyisi osia myös Schiccin ja Cicciolinan pornofilmeissä, mutta tämä jäi toteutumatta.
Extaasilaisten ”idoleihin” kuuluivat muiden muassa Nina Hagen ja Grace Jones. Hagen ei jäänyt etäiseksi ihailun kohteeksi, vaan hänestä muotoutui Berliinissä vaikuttaneille extaasilaisille puolituttu, jonka konserttien takahuoneisiin suomalaiset anarkistitytöt olivat tervetulleita. Suomenlinnassa järjestetyissä Pirunkirkon festivaaleissa ilmakitarakilpailun päävoittona oli Hagenin bändin basistilta lahjaksi saati basso. Grace Joneskin tavattiin, mutta kutsua New Yorkin kattohuoneistoon ei saatu. Jonesissa ihastusta herätti hänen habituksensa: lihaksikas, primitiivisellä tavalla elegantti ja musta genderblendaaja.
Extaasilaiset tuottivat myös itse lyhytfilmejä ja videoita, joiden aihepiiri vaihteli campista kampaajavierailun kuvauksesta Madonna-videon (”Doors to the pleasures”) variaatioihin ja pornovideoista MTV-henkisiin ”muotivideoihin”. Osa videoista näytettiin myös New Yorkin Gay & Lesbian -filmifestivaaleilla, muistaakseni vuonna 1991.
MONENLAISIA VIESTEJÄ, MONENLAISIA TEKOJA
Joidenkin Extaasin tempausten kautta haluttiin välittää jokin viesti julkisuuden kautta yhteiskunnalle. Oli taidepoliittisia kannanottoja (Iso kasa lantaa Taidehallin portaille Nuorten näyttelyn avajaisiin), puhtaasi yhteiskunnallisia tekoja (tupla- tai triple -naarassymbolin maalaaminen eduskuntatalon portaille aiheutti aikanaan kohua: öisen tempauksen takia eduskuntatalon turvajärjestelyt tarkistettiin) ja tekoja, joihin sisältyi sekä yhteiskunnallinen että taidepoliittinen viesti. Joskus yhteiskunnallinen ulottuvuus tuli mukaan tahattomasti. Extaasilaiset esimerkiksi toteuttivat yhdessä puolalaisten ja amerikkalaisten taiteilijoiden kanssa graffititempauksen ympäri Helsinki ja spreijatuksi tuli muun muassa poliisilaitoksen seinä lähellä Kasarmintoria. Seuraavana aamuna iltapäivälehtien lööpit julistivat, kuinka poliisilaitos oli joutunut sabotaasin kohteeksi ja miten kyseiset graffitit edustivat taiteellisesti vessanseinätasoa. Huvittavaa oli, että kukaan mukana olleista ei tiennyt sabotoineensa poliisitalon seinää, ja että samaiset ulkomaiset graffititaiteilijat rankattiin lehtien taide-arvosteluissa ”kevään taidetapaukseksi”.
Edelläkuvatunlaisiin tempauksiin ei kuitenkaan haluttu, ilmeisistä syistä, liittää Extaasia ryhmänä. Underground-toiminta oli anonyymiä, ja anonyymiä toimintaa oli paljon. Extaasilaisilla oli periaate: mikäli oli perusteltua rikkoa lakia, laista ei piitattu. Useimpien extaasilaisten suhde rikollisuuteen oli kuitenkin pohdittua; mikä tahansa rikollisuus rikollisuuden takia ei ollut extaasilainen metodi, vaikka suoraa kansalaistoimintaa kannatettiin. Laista piittaamattomuudella haluttiin kyseenalaistaa yhteiskunnallisia normeja. Uskottiin jopa, että mikäli ”laiton” toiminta, kuten talonvaltaukset, saavat yhteiskuntaa kiristämään kurinpidollisia otteitaan, pyhittää se jo sinänsä päämäärän, koska tällä tavalla muotoutuvassa poliisivaltiossa kansalaiset näkevät selvimmin vallalla olevan, kansalaisiaan tyrannisoivan järjestelmän todellisen luonteen.
Muutaman extaasilaisen kohdalla laittomasta toiminnasta tuli vuosikymmenten taitteessa sekä elinkeino että elämäntapa. Ketään ei kuitenkaan painostettu osallistumaan laittomaan toimintaan. Avoin lain rikkominen sai aikaan sen, että jotkut extaasilaiset irrottautuivat Extaasin toiminnasta. Tietääkseni kukaan entisistä extaasilaisista ei tänä päivänä elätä itseään ammattirikollisena.
Anonyymilla toiminnalla haluttiin ylittää julkisuuskynnys, vaikka se olisi ollut negatiivistakin julkisuutta. Propagandistista tiedotusta harjoitettiin myös itse, satunnaisin pamfletein, Himosta rottiin -lehtien sekä Myymälävarkaan oppaan muodossa. Opas on kahden extaasilaisen itsenäisesti tekemä, joten on kyseenalaista voiko sitä pitää ryhmän tuotteena (sama pätee Teräspiikit -sarjakuvakirjaan ja Ukkolan runokirjaan jne). Ideologisesti se kuitenkin on ”extaasilainen” tuote.
Extaasin underground-toiminta herätti lopulta kiinnostusta myös niissä tahoissa, jotka ylläpitävät yhteiskunnassamme kuria ja järjestystä. Voi olla, että extaasilaiset olivat tämänkaltaisen kiinnostuksen suhteen jopa vainoharhaisia. Loputonta arvuuttelua saatettiin käydä siitä, onko kahvilassamme usein nähty siististi pukeutunut kolmikymppinen mies Supon poliisi vai S/M-lesboista kiinnostunut perheenisä. Kuitenkin esimerkiksi presidentti Reaganin valtiovierailun kynnyksellä extaasilaisten yhteisöön Leppävaaraan tehtiin poliisiratsia, jonka motiivit jäivät asukeille epäselviksi. Lopulta ilmeni, että extaasilaisia epäiltiin Reaganin salamurhasuunnitelmasta. Albertinkadun yhteisön vuokranantaja puolestaan halusi häätää extaasilaiset syyttämällä asukkeja vuokraoikeudenkäynnissä muun muassa yhteyksistä kansainväliseen terrorismiin. Hänen mukaansa Extaasi ylläpiti kyseisessä asunnossa myös retkeilymajaa ja S/M-bordellia. Vainoharhaisuutta ilmeni siis muuallakin kuin Extaasin omassa piirissä.
Extaasilaisten osallistumisen porno- ja seksiteollisuuteen voi myös luokitella anonyymiksi toiminnaksi. Tämänkin toiminnan taustalla oli seksuaalipoliittisia syitä. Strippariksi, peep-show -esiintyjäksi tai pornotähdeksi ryhtymisen ainoana motiivina ei ollut raha, vaan esimerkiksi objektista subjektiksi siirtyminen, tai ns. ”gender fucking” (sukupuolinormeille vittuilu), miehille pyhitetyn seksuaalisen kuvaston murtaminen ja ”omaksi tahtominen” sekä vallankäyttö halun kohteena ollessa kuten myös se, että itse määritelty ja omin ehdoin toteutettu pornografinen/ eroottinen toiminta tuotti seksuaalista mielihyvää.
JULKISISTA KOTIBILEISTÄ MASSATAPAHTUMIIN
Vaikka monet muistavatkin Extaasin lähinnä sadomasokistinaisten ryhmänä, oli Extaasin toiminta monisisältöisempää. Bileitä järjestettiin, koska haluttiin luoda helsinkiläiseen yöelämään partyja, joissa itsekin viihtyisimme. Tämä toteutui vaihtelevalla menestyksellä. Joskus Extaasin bileet olivat unettavan tylsiä tilaisuuksia, joihin tuli vain kourallinen naisia, joskus taas huumaavan kiehtovia elämyksiä, joista oli vaikea sanoa, oliko kyse kokoillan performanssista vai larppaamisesta ilman käsikirjoitusta. Kestinlehdon kahvilassa Extaasi oli tarkoitettu vain naisille, mutta Kirjakahvilan tiloissa pääsy oli sallittu – päiväsaikaan jo käytännön pakosta – myös miehille. Muistan olleen jotakin kädenvääntöä sen suhteen, halutaanko Kirjakahvilan iltabileet rajata vain naisille, mutta lopputulos oli, että joskus bileisiin saivat tulla miehetkin. 80-luvun loppua kohden sekakäytäntö yleistyi, johtuen myös siitä, että Extaasin toimintaan osallistui tuolloin aktiivisesti myös joitain miehiä.
Kestinlehdossa järjestettiin hupaisia teema-iltoja, horror-illoista tanssiperformansseihin. Keskustelutilaisuuksiakin oli, mutta kun toiminta keskittyi Uudelle Ylioppilastalolle, tämänkaltainen debattien järjestäminen harveni – itse keskusteleminen sen sijaan entisestäänkin kiihtyi.
Ehkä ensimmäiset Extaasin nimissä järjestetyt bileet pidettiin edellämainitussa Meritullinkatu 13:n yhteisössä. Ohjelmatarjonta oli jo tuolloin ”extaasilaista”. Vaikka anarkismin henki leijui ilmassa, ei tilaisuus ollut vakavan poliittinen, vaan keskustelun ja alkoholin nauttimisen lomassa tarjolla oli muun muassa raakoja silakoita syötäväksi ja sadomasopervoilua – vielä tuolloin ilman paatosta. Kyseessä oli myös asumisperformanssi ja kodin rajojen kokeilu.
Extaattisia bileitä järjestettiin määrällisesti eniten Kirjakahvilan tiloissa Uudella Ylioppilastalolla. Muutaman onnistuneen illanvieton jälkeen tieto Extaasista levisi kaupungilla. Kun laajalle levinnyt maine yhdistyi oivalluksiin, joille oli selvä tilaus, bileitten suosio ylitti Uuden Ylioppilastalon kantokyvyn. Esimerkiksi Extaasin järjestämä Punkyreggae Party sai liikkeelle odottamattoman paljon väkeä: jono toisen kerroksen kahvilaan ylettyi Kaivopihalle saakka. Reggaepartyt huipentuivat siihen, että mellakka-asuiset poliisit saapuivat paikalle ja käskivät jonottajia hajaantumaan. Lienevätkö poliisit luulleet, että kyseessä on Vanhan valtauksen uusinta, sillä he olivat selvästi helpottuneita huomatessaan ettei kyse ole mielenosoituksesta, vaan bileistä. Poliisien kyläiltyä juhlintaa jatkettiin aamukuuteen.
Extaasi järjesti tapahtumia muuallakin kuin Uudella Ylioppilastalolla: esimerkiksi Suomenlinnassa Pirunkirkossa pidettiin kesällä 1986 festivaalit, anarkistipunkkareiden valtaamassa Käpylän palotornissa (muistetaan nimellä Vuoritalo) pidettiin naisrock-ilta ja naistenpäivän bileitä järjestettiin useammin kuin kerran. Naistenpäivän bileiden ohjelmistosta oli luettavissa silloiset mielenkiinnon kohteet: peep-show, strippausesitys, tai S/M-performanssi eivät olleet kaikkein odotetuinta feministijuhlaa. Tietyt yhteisöt, kuten Image-lehti ja Muu ry kutsuivat Extaasin esiintymään järjestämiinsä tapahtumiin. Extaasilaiset osallistuivat performanssilla esimerkiksi Image-lehden järjestämään poikkitaiteelliseen tapahtumaan Katajanokan makasiineilla. Kuten sanottua, Extaasin järjestämien bileiden ja taidetapahtumien välille ei voi vetää tarkkaa rajaa. Vanhalla ylioppilastalolla järjestettiin yhdessä HYY:n/Muu ry:n kanssa illanvietto, eräänä kohokohtanaan performanssi, joka sisälsi muun muassa valkoisen hevosen esiin marssin saliin ihmispaljouden keskelle, katonrajasta lavalle liukuvan lapsienkelin ja ”ruhoroikotuksen”: esiintymislavalla roikkui katosta lihakoukuissa kaksi velttoa, alastonta naista. Ilta eteni muutoin kuin mikä tahansa bailausilta: dj soitti musiikkia ja yleisö humaltui, tanssi, ja humaltui lisää.
Useimmiten Extaasin bileissä esiintyi naisbändejä, mutta myös muita. Extaasi-bändi esiintyi niin Extaasin omissa kuin esimerkiksi osakuntien järjestämissä bileissä, Rosa Liksomin taidenäyttelyn avajaisissa ja Berliinissä (Hampurissa?) naisrockfestivaaleilla. Kahdeksankymmenluvun lopulla Extaasi tuotti yhdessö HYY:n kanssa konsertin, jonka pääesiintyjä oli jamaikalainen reggaetähti Ini Kamoze. Ini Kamoze oli poikkeuksellinen miesartisti: hän oli ollut extaasilaisten suosiossa Himosta rottiin -lehden jälkimmäisen numeron julkaisemisesta lähtien. Ini Kamozea ei pidetty, eikä tunnistettu reaggaesovinismin edustajaksi, koska extaasilaiset tulkitsivat hänenkin musiikkiaan omaperäisellä tavalla. Esimerkiksi Kamozen kappale Burning innoitti extaasilaiset visioihin piparin, mikroaaltouunin ja ihmisen välisestä rakkaussuhteesta, vaikka Kamozen sanoitus ei tuota kolmiodraamaa käsittele.
ESIINTYVÄ MUTAPAINIRYHMÄ EXTAASI
Eräs rehellisesti Extaattinen teema oli mutapaini. Mutapaini oli hauskaa, virkistävää ja sotkuista. Siihen oli mahdollista yhdistää performatiivisia, ”taiteellisia” ambitioita ja nauttia absurdista tilanteesta. Esityksen koreografia oli pääpiirteittäin seuraava: Oli persoonallinen kuuluttaja, joka sekä ilmoitti kulloisetkin painijat että satunnaisesti tulkitsi esimerkiksi Bertol Brechtiä. Kullakin painiparilla oli rooli. Esitykseen saattoi kuulua myös soolomutailu (esimerkiksi riisuuntuminen mudassa) ja klassista laulua. Paripainimisen ”voitti” jompikumpi, ja voittaja sai yleensä jatkaa. Lopuksi kaikki esiintyjät painivat yhdessä. Koko sessiota säesti musiikki, joka myötäili kunkin aktin luonnetta: fellinimäiselle ballerinalle Nino Rotaa, stripparille Princeä. Huolimatta siitä, että mutapainiesitystä ei varsinaisesti markkinoitu, Extaasi-ryhmä tilattiin esiintymään pari kertaa muuallekin kuin Kirjakahvilaan. Vuoden 1988 Provinssirokin järjestäjät olivat ilmeisesti saaneet vihiä mutapainiesityksen ainutlaatuisesta luonteesta: Extaasi esiintyi performance-teltassa puoltatoista tuntia ennen festivaalien pääesiintyjää, Red Hot Chili Peppersiä. Hyvä ajoitus keräsi telttaan satapäisen, innostuneen yleisön. Helsinkiläisen Alibin ravintoloitsijalle tuli sen sijaan suurena yllätyksenä se sotku, minkä mutapainiminen sai aikaan. Takahuone, koko takahuoneesta esiintymislavalle johtava käytävä sekä iso osa ravintolasalista oli joko paksun tai hieman ohuemman mutavelli peitossa. Itse mutapainitila oli asianmukaisesti aidattu ja lattiaa peitti reunallinen muoviallas, mutta se ei estänyt mutaa roiskumasta. Muta kulkeutui esiintyjien mukana ravintolasalin puolelle, koska esitykseen kuului yleisön joukossa kuljeskelu. Eivätkä esiintyjät malttaneet pestä pois muta-asuaan heti performanssin jälkeen – esitys jatkui jatkumistaan varsinaisen esityksen ulkopuolellakin. Se, että osa esiintyjistä oli reippaassa humalassa, pahensi sotkua, mutta paransi performanssia yleisön mielestä. Esiintymispalkkiolla kuitattiin lopulta ravintolan siivouskulut.
Performanssina mutapainiesitys ei suinkaan ollut erikoisimmasta päästä. Extaasin alkuaikoina ihmetystä herätti esimerkiksi erään extaasilaisen sooloperformanssi, jossa artisti lauloi omia gonzo-runojaan rakennustyöläiseki pukeentuneena ja säesti esitystään soittamalla uskomattoman epärytmisesti kuparinpaloja. Kuparinsoittoon verrattuna mutapainiesitys oli suorastaan sovinnainen.
Suhteessa siihen, että mutapaini-innostus kesti vain noin vuoden, annan sen esittelylle tässä varsin paljon tilaa. Syy on se, että se kuvastaa hyvin Extaasissa ajoittain vallinnutta luovan hulluttelun henkeä. Extaasin tekijät, kokijat ja näkijät toivat Extaasin toimintaan sellaisia ulottuvuuksia, joita ei voi ymmärtää, jos näkee ryhmän vain poliittisen anarkian toteuttajana tai S/M- tai lesboryhmänä. ”Ismitön” kokeilunhalu ohjasi toimintaa yhtä lailla kuin ideologiset vaikuttimet.
EXTAASIN KUOLEMA, SYYT JA SEURAUKSET
Vuosikymmenen vaihteen jälkeen Extaasi haudattiin Bulevardille, Naisasialiitto Unionin tiloihin. Hiipuminen alkoi, kun HYY ajoi alas kirjakahvilatoiminnan. Extaasi oli jo ennen tätä saanut ohjeet olla järjestämättä bileitä kyseisissä tiloissa. Kun kahvilatoimintakaan ei enää ollut mahdollista Uudella ylioppilastalolla, oli aika vaihtaa maisemaa. Naisasialiitto Unioni tarjosi noihin aikoihin Extaasille mahdollisuutta ylläpitää naiskahvilaa Bulevardin Maikki Friberg -kodissa, ja kun halukkaita kahvilatyöntekijöitä Extaasin piiristä löytyi, tarjous otettiin vastaan. Bulevardilla järjestettiin pari tapahtumaa Extaasin nimissä, mutta paikka ei koskaan leimaantunut Extaasin toimintakeskukseksi. Bileitten järjestämisen reunaehdot tuntuivat ylitsepääsemättömiltä: antiikkihuonekalujen varjeleminen ja mielenkiintoisten tapahtumien järjestäminen eivät tuntuneet kohtaavan. Pelkän kahvilan pyörittäminen ei riittänyt pitämään Extaasia elossa ryhmänä. Kun uutta, inspiroivaa kokoontumistilaa ei löydetty, eikä etsitty, Extaasi hiipui pikkuhiljaa.
Vuosikymmenen vaihteessa muutin itse ulkomaille, mutta Suomessa käydessäni panin merkille, miten ystävieni puheista oli kadonnut Extaasi-nimitys. Bulevardin kahvila oli ”Unska”, jossa oli töissä pari tuttua, mutta Extaasin omaksi kahvilaksi sitä ei enää mielletty. Uuden ylioppilastalon kirjakahvilaakin oli toki kutsuttu Kirjakahvilaksi, mutta myös Extaasin, ”meidän”, kahvilaksi.
Bulevardin feministit ja Extaasin anarkistit tunsivat toisiaan kohtaan mielenkiintoa, ehkä sisaruuttakin, mutta myös epäluuloa. Unionin ”urafeministien” ja Extaasin anarkistien maailmankuvien välillä tuntui olevan kovin vähän yhteistä. Bulevardilla saattoi kuulla paheksuvia kommentteja siitä, miten ”nuo työttömät velttoilijat pilaavat maihinnousukengillään parkettilattiat ja antiikkituolien päällysteet” ja ihmettelyä sen suhteen, miten sallitaan se, että yhden kahvikupillisen ääressä vietetään monta tuntia. Eräässä vaiheessa ”Unskan” kahvilan eteiseen hankittiin tunnistussäde: säde rekisteröi äänimerkillä jokaisen siääntulijan. Olipa syy säteen hankkimiselle mikä tahansa, monet extaasilaiset kokivat sen vapautta loukkaavaksi isosiskon valvovaksi katseeksi.
Unionin urafeministejä ei kuitenkaan voi syyttää Extaasin kuolemasta. Asenteet pehmenivät kun kommunikaatio parani. Myöhemmin extaasilaiset ovat toimineet Unionissa muullakin tavoin kuin kahvilanpitäjinä. Esimerkiksi Akkaväkeä ja sittemmin Naisten ääntä taittoi ja toimitti entinen Extaasi-aktivisti, ja Unionin pääsihteerinä toimi jonkin aikaa Extaasin liepeillä toiminut nainen. Itsekin lukeudun niihin extaasilaisiin, jotka ovat myöhemmissä elämänvaiheissaan löytäneet Naisasialiitto Unionista ryhmiä, joiden toimintaan osallistuminen on tuottanut tyydytystä.
Tilakysymystä ei pidä paisutella: se oli vain yksi toiminnan tyrehtymiseen johtanut osatekijä. Eräs mahdollinen kuolinsyy oli Extaasin suhde sadomasokismiin. Kun ryhmästä tuntui muokkautuvan leimallisesti S/M-klubi, monet extaasilaiset, jotka eivät harjoittaneet sadomasokismia henkilökohtaisessa elämässään, etääntyivät. Rikollisuuden hyväksyminen elämäntapana, tai avoin ”omalakisuus”, vieraannutti ja pelotti monia. Yksi mahdollinen kuolinsyy oli Julmia naisia -kirjan julkaiseminen. Vaikkei siitä tullutkaan suunniteltua historiikkiä, se oli kuitenkin jonkinlainen päätepiste, kenties kliimaksi itsessään. Kuitenkin painavin syy Extaasin kuhtumiseen lienee, että extaasilaisten elämään tuli muita mielenkiinnon kohteita juuri silloin, kun toiminta oli pysähdyksissä. Toiset muuttivat ulkomaille useiksi vuosiksi, lyhyitten pyrähdysten sijaan, toiset pääsivät vihdoin opiskelemaan haluamaansa alaa, jotkut muuttivat maalle kun taas eräiden elämässä helsinkiläisen lesboyhteisön rientoihin osallistuminen muuttui entistä tärkeämmäksi. Kaikkien Extaattinen kokemus ei päättynyt seesteiseen, keskiluokkaiselta kalskahtavaan elämänvaiheeseen. Toisten mielenterveys järkkyi, toiset puolestaan ryhtyivät työkseen juomaan liikaa. Jotkut ovat tyystin kadonneet – en ole nähnyt enkä kuullut heistä mitään sitten 90-luvun alun.
*transsukupuolinen -termi ei ollut 80-luvun lopussa vielä käytössä, mutta käytän sitä tässä siksi, että vanhahtavat, sukupuolivähemmistöjä kuvaavat käsitteet ovat loukkaavia ja harhaanjohtavia.
Extaattisia kokemuksia 